Isälläsi on todettu syöpä, kuuluu puhelimesta äidin itkuisella äänellä. Kysyn huolestuneena, miten vakava tilanne on. Äiti ei tiedä.
Tämä on se hetki elämässä, jolloin kaikki muuttuu jäätävän hiljaiseksi. Todellisuus häviää ympäriltä. Huoli ja hätä sumentavat ajattelun.
Hoitotyön asiantuntijuudesta on silloin enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedän syöpätyypit, niiden aggressiivisuuden, etäpesäkkeiden nokkeluuden, hoitovaihtoehtojen onnistumisprosentit ja hoitojen kuluttavuuden potilaalle. Sairaanhoitajana olen hoitanut lukuisia syöpäsairaita. Tällä kertaa potilas on elämäni tärkein henkilö ja elämäni suurin sankari, isä.
Yöllä näen unta, jossa isä ilmestyy verenpunaisessa huopatakissa taakseni. Hän sanoo, että tulen pärjäämään elämässäni hyvin. Hän pitää minusta aina huolta. Rajan toiseltakin puolelta.
Toivoa ja pelkoa
Helpotukseksemme syöpäkasvain on hyvälaatuinen, tarkkarajainen ja se voidaan poistaa helposti leikkauksella. Isä pääsee jo muutaman päivän päästä sairaalasta kotiin.
Kotiutuspäivänä puhelimeni soi raivokkaasti. Soittaja on hysteeriseltä kuulostava siskoni. Äiti on hälyttänyt hänet kotiin löydettyään isäni keskeltä verilammikkoa suunnattomissa kivuissa. Ambulanssi kiidättää isää puhelun aikana ensiapuun.
Saan tiedon Kreikkaan kesken työneuvottelun. Olen suunniltani. Yhtäkkiä näkemäni enneuni läpäisee todellisuuteni. Yritän kerätä ammatillisuuteni rippeet kasaan ja jatkan palaverin loppuun.
Aika kuluu illalla hitaasti. Alan pelätä puhelinta ja toivon ettei se enää soi. Toiveeni toteutuu.
Matkapuhelimestani on tullut mykkä isäni maatessa tiedottomana päivystyksen leikkauspöydällä. Leikkaushaava on ratkennut ja isällä on yhtäkkiä kasapäin erilaisia henkeä uhkaavia infektioita. Keuhkot menevät kasaan ja sydän saa tehdä kaikkensa lyödäkseen. Isän vointi romahtaa vuorokaudessa.
Isän taistellessa kirurgiakompanjan pöydällä elämästään minä istun avuttomana ja hievahtamatta puhelimen vieressä. Toivon ja pelkään yhtä aikaa. Pari kertaa kuvittelen turhaan kuulevani puhelimen äänen. Aivoni sumenevat taas.
Askel eteen, kaksi taakse
Lopulta soitan sairaalaan. Olen vihainen. Miten juuri leikattu potilas voi saada näin vakavan komplikaation? Kenen vastuulla tilanne on? Tiukatessani vastauksia sairaanhoitaja on puhelimessa kunnioitettavan ammatillinen ja rauhallinen. Vielä ei ole vastauksien aika. Tilanne on vakava, mutta me koetetaan nyt hoitaa sinun isäsi kuntoon, puhelimesta kuuluu rauhoittavasti.
Seuraavina päivinä isän tilanne etenee yhden askeleen eteen ja kaksi taakse. Isä on menettänyt puhekykynsä lähes kokonaan. Hän on sekava. Soitan ulkomailta isälle. En ymmärrä, mitä hän sanoo. Puhutaan myöhemmin lisää kun vointisi on parempi, lohdutan isää.
Katkaisen puhelun näennäisen reippaasti ja ammattilaisen tutuin ottein. Samalla rojahdan lattialle ja alan itkeä lohduttomasti. Kaikenhan piti olla ihan hyvin, uikutan lattialta.
Äiti pyytää minua soittamaan sairaalaan. Hän käy siellä päivittäin, muttei paniikissaan ymmärrä mitä henkilökunta sanoo. Turhaan lennät Suomeen. Ethän voi tehdä mitään, hän sanoo väsyneesti puhelimessa.
Kauhua ja kiitollisuutta
Isän leikkaushaava on massiivisista mikrobilääkkeistä huolimatta infektoitunut. Hän ei jaksa kävellä edes sairaalan kanttiiniin.
Sairaanhoidon opiskelijoille opetan, että ihminen on aina läsnä elämänsä tärkeimmässä hetkessä. Minulle ei enää riitä, että ajatukseni ovat jatkuvasti isän sairaalavuoteen vieressä. Vaihdan lentolippuni päivämäärän. Aloitan seuraavana iltana 4 000 kilometrin lentomatkan kohti Suomea.
Kauhunsekainen pelko riuhtaisee mukaansa loogisen päättelykykyni. Kaivan netistä esiin potilaan oikeudet ja valitusoikeudet. Lupaan Jumalalle mitä tahansa, jos hän pelastaa isäni. Seuraavaksi päätän hoitaa isän kuntoon ihan itse.
Käytökseni on järjetöntä, ajatukseni ovat vailla moraalia ja asiantuntijuudesta voi tuskin puhua.
Olen yksi niistä, joiden elämän tärkein ihminen taistelee elämästään syöpää vastaan. Hoitotyön ammattilaisen muistuttaessa takaraivossani taistelun vasta alkaneen, pieni poika minussa uskoo näkevänsä vain pahaa unta. Painajaista, josta turvallinen isä hänet pian herättää.
Tällä kertaa ei käy niin. Siksi olen syvästi kiitollinen jokaiselle kollegalleni, jolla on kyky nähdä sisäinen tuskani. Kyky olla ammatillinen, rauhoittava ja turvallinen, kun en itse siihen kykene.
Vakuutan, ettei se mene hukkaan. Yhtenä päivänä annan saamani kaiken hyvän ja eheyttävän ammatillisuuden eteenpäin. Sen saa minulle ennestään tuntematon potilas ja hänen läheisensä.
Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi.
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.