Imuroin, järjestän vaatekaapit, pesen pyykit ja käyn kaupassa. Palaan takaisin työpöydän ääreen. Vielä kaksi tuntia myöhemmin surffaan to-del-la tärkeää tietoa internetistä.
Päättelen, että aloittaminen on tunne- ja suhtautumiskysymys. Kirjan ensimmäisen sivun kirjoittaminen on tuskin yhtä vaikeaa kun avioeropapereiden täyttäminen tai masentuneena vuoteesta nouseminen.
Tiedän kyllä, että jossain aloittamista odotetaan kuumeisesti, kuten muuttoa pois kotoa, maratonin lähtölaukausta tai viimeisen työpäivän aamua.
Toisaalta, jossain muualla uuden aloittamista jännitetään hillittömästi. Suoristetaan hermostuneena solmioita ja painetaan hikisin käsin samasta ovenkahvasta. Ulos astuttaessa toinen on saanut töitä, toinen potkut. Molemmat aloittavat tulevaisuutensa uudelleen.
Samaan aikaan seinän takaa naapurista kuuluu iloisella lapsen äänellä, ”mennään jo, äiti”. Lähtemiseen ja uuden aloittamiseen voi siis sekoittua jännityksen sekaista riemua.
Entä, jos aloittaisin tekemään tietyt asiat aina samalla tavalla? Suorittaisin elämän kylmästi rutiinilla ja ilman turhaa vouhkaamista.
Hätkähdän. Ei sellaisessa ole mitään mieltä.
Toisinkin voi olla. Rutiinien aloittaminen ja niiden ylläpitäminen voi olla voitto, kuten ensiaskel vakavan loukkaantumisen jälkeen. Tai ensimmäinen hengenveto, joka aloittaa ihmiselämän.
Jonkun muun töissä rutiineja arvostetaan. Esimerkiksi urakkahommat aloitetaan kylmän viileästi rutiinilla. Tavoitteena on tehdä työ mahdollisimman nopeasti valmiiksi.
Väitän, että meistä suurimmalla osalla on virheelliset kuvitelmat kyvyistämme, olemme sitten urakkahommissa tai emme.
Töissä optimisti yliarvioi helposti kykynsä pessimistin hokiessa vieressä, ettei hän ainakaan pety. Perfektionistin aloittaminen lykkääntyy, koska rima on asetettu liian korkealle. Realisti ei siihen rimaan edes koske.
Ihminen pärjää parhaiten siinä, missä uskoo olevansa hyvä. Omiin kykyihin uskominen selittää älykkyysosamäärää enemmän työn lopputuloksen onnistumista. Se on tieteellisesti tutkittu fakta. Niin ainakin haluan uskoa.
Päädyn siihen, että eniten aloittamista määrää sen lopputulos, haavekuva palkkiosta. Hopeasijalla on keppi ja porkkana; jollet tee töitä niin et saa palkkaa. Pronssille jää ajatus, ettei elämässä kannata vannoa aloittavansa mitään viimeistä kertaa.
Ideoistani innostuneena päätän olla vannomatta tämän olevan viimeinen kirja, johon kirjoitan. Edessäni olevalla näyttöpäätteellä ei tosin ole riviäkään tekstiä.
Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.