Yritän ystävällisesti ohjata keskustelua. Minulta odotetaan täsmällisiä potilastietoja iltaraportilla. Se alkaa puolen tunnin kuluttua.
Keskustelun lomassa petaan vuodevaatteet lattialla olevalle patjalle, potilaspaikalle. Osasto on ylipaikoilla.
Uusi potilaani katsoo minua väsyneena ja pelokkaana. Voidaanko minua täällä auttaa, hän kysyy hiljaa.
Kyllä varmasti, mutta voitteko vastata kysymyksiini, tokaisen.
Onko teillä lääkeaineallergioita, oletteko olleet aiemmin psykiatrisessa sairaalahoidossa ja muistatteko yliannostustilanteessa ottamienne lääkkeiden kauppanimet..? Katson takaisin kysyvästi.
Odottaessani vastausta, mietin miten hoitotyöstä tuli tällaista. Kiirettä ja kohtaamattomuutta. Potilaan tulittamista kysymyspatterilla.
Potilaan rannekellon tikitys keskeyttää ajatukseni. Vilkaisen siitä vaivihkaa ajan. Olen myöhässä.
Voitteko puhua vähän kuuluvammalla äänellä ja vastata esittämääni kysymykseen, kiitos?
Kyllä, olen yrittänyt tappaa itseni ennenkin, kuuluu ärtynyt vastaus. Viime vuonna tuli lomautus, potkut ja ero. En jaksanut enää elää.
Vastaan robottimaisesti kokemuksen olleen varmasti vaikea. Laukkaan päätäpahkaa ulos huoneesta.
Teen listaa mielessäni. Lääkkeet jakamatta, EKG ottamatta, laboratoriokokeet ja erikosiruokavalio tilaamatta, kirjaukset potilastietojärjestelmään tekemättä. Äh, ja potilaan miehellekin piti soittaa...
Ei-voi-olla-totta, huudahdan mielessäni. Se tapahtui minulle juuri nyt. Potilas ei hyödy ”hoidostani” mitään.
Palaan takaisin potilashuoneeseen. Saan selville, mikä keski-ikäistä musiikinopettajaa ahdistaa.
Hänen kotonaan on kaksi alaikäistä poikaa lastensuojelun tarpeessa. Äiti on kuollut viime viikolla.
Hän ei jaksa edes sormeaan nostaa, saati sitten siivota tai ajatella hautajaisjärjestelyjä.
Sunnuntai-ilta, maanantai-aamu ja kaikki siinä välissä ahdistaa. Potilassängyllä istuva lahjakas äiti haluaa vain kuolla.
Kuuntelen. Lohdutan. Pala nousee kurkkuun.
Sanon, että vielä tästä noustaan. Masennus on sairaus, joka houkuttelee synkkyyteen. Me löydämme keinot toipumiseen. Osastolla voi kuunnella rauhoittavaa musiikkia, vinkkaan.
Potilas on huojentunut. Kiitos, kun kuuntelit vaikka sinulla on noin kiire, hän kuiskaa pidätellen kyyneliä.
En sano mitään. Olen myöhässä raportilta ja potilaskirjaukset ovat tekemättä. Olen huono sairaanhoitaja, silti tunnen tehneeni eettisesti oikein.
Ihmismielen pelastaminen on arvokasta, ainutlaatuista ja tärkeää työtä. Todellisuus on välillä toista.
Täpötäydellä osastolla työskennellään sekunttikellon, sijaispulan ja psykiatristen vuodepaikkojen vähentämispaineen armoilla.
Meille ajasta on tullut lähes ihmismieltäkin kalliimpaa vaihtovaluuttaa.
Seuraa ja kommentoi blogia tai lähetä sivun linkki kavereillesi.
Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.